Viikonloppurientoja

Karistin Hämeenlinnan tomut jaloistani ja suuntasin lauantaina Helsinkiin. Siellä odotti kourallinen ystäviä, esijouluista tunnelmaa ja vanhoihin tuttuihin törmäämistä. Sain taas nauraa itselleni ja vähän muillekin - en tosin ilkeästi vaan estoitta, kuten olen aikoinaan perustellut epäsoveliaille aiheille naureskeluani.

Matka kakkoskotiini (jossa lomailen noin joka toinen viikonloppu) oli kieltämättä mielenkiintoinen. Ennen kuin pääsin määränpäähäni, poikkesin helsinkiläisessä Grey Market Supply'ssä esittelemässä P-pas'n Get Printed -mallistoa ja keskustelemassa mahdollisesta yhteistyöstä tulevaisuudessa. Voikin olla, että P-pas'ta pääsee pällistelemään Lasipalatsissa sijaitsevaan liikkeeseen ensi vuoden puolella!

Reippaana tyttönä päätin tehdä epähelsinkiläiset eli kävellä kotiin. En asu aivan liikekeskustassa, joten ratikka olisi ollut luonnollisin kulkuväline. Halusin kuitenkin katsella entistä ja tulevaa kotikaupunkiani (tällä hetkellä olen siis virallisesti hämeenlinnalainen) perustallaajan näkökulmasta. Tällä kertaa se ei ollut mahdotonta, sillä olin jättänyt matkalaukkuni ja Toto-koiran Hämeeseen. Yleensä palloilen kaupungilla kädet ja kainalot täynnä tavaraa ja eläimiä, mikä on hankaloittanut sekä omaa että sadan metrin säteellä liikkuvien elämää. Eipä ole muuten koskaan kukaan tarjoutunut auttamaan kantamuksieni kanssa - omaisuusennätykseni on riehuva koira, valtava täyteen ahdettu kirkuvanpunainen käsilaukku, jota ei voi olla huomaamatta, ja perässä vedettävä turkoosinsininen matkalaukku, jota ei myöskään voi olla huomaamatta. Kerran eräs mieshenkilö kysyi jo raitiovaunuun kavuttuani, että olisikohan hän voinut olla avuksi.
          Onneksi olen ajoittain varsin tomera täti ja pärjään itsekseni, kuten kunnon länsimaalainen individualisti konsanaan.

Kun olin enää kivenheiton päässä final destinationistani, bongasin tutut kasvot. Pukuompelimossaan seisoskeli kenties Suomen tunnetuin vaatturimestari, joka toimii myös tuottajana ja juontajana televisiomaailmassa. Arman Alizad nautti lauantaipäivästään ilman turhia häiriötekijöitä, kunnes päätin käyttäytyä ihmisiksi ja käydä sanomassa hei. Arman oli ystävällisesti hyväksynyt Pourquoi Pas'n Facebook-ystäväkutsun, ja käytöstapoihin kuuluu mielestäni tervehtiä FB-kavereitaan. Anonyymien nettituttavuuksien aika on jo melko passé.
          En tiedä sitten, onko toisen häiritseminen kesken viikonloppua kohteliasta, mutta kolkutin PukuStudion ovea ja itseni esiteltyäni kiitin virtuaaliystävyydestä. Parin mutkan kautta päädyin lopulta omenakampa ja vaniljarahkapulla tuliaisinani kahvittelemaan Studioon, jossa keskustelun lomassa sain kuulla Armanin lähtevän muutaman päivän päästä Thaimaahan kuvaamaan Kill Arman -matkailuohjelmaan jaksoa toiselle kaudelle. En ymmärrä, miten mies kestää olla piestävänä jaksosta toiseen, joten hatunnosto ja syvä kumarrus hänelle. Jonkun on uhrauduttava kansan puolesta.

Aikani juteltuamme ja vaatturintyötä seurattuani vilkaisin kelloa ja lähdin kiitämään kohti pikkujouluja, joiden vuoksi alunperin olin Helsinkiin tullut. Parien pikkujoulujen ja öisen McDonaldsin kautta yökerhoon kuuntelemaan amerikkalaista folkahtavaa musiikkia, voi veljet. Sovin kyllä teemaan ranch-tyylisine vaatteineni (punaruutuinen kauluspaita ja nahkasaappaat), mutta menevämpi tanssibiitti olisi ollut poikaa. Jos ei muuten niin 9.1. pääsee jortsuilemaan oikein olan takaa, vaikka tyylilaji poikkeaakin tavallisesta popista. Vaihtelu todellakin virkistää, enkä malta odottaa näitä ensimmäisiä suuren luokan kemuja, joissa minulla ja P-pas'lla on merkittävä rooli.

Nyt olen nälkäinen, minkä vuoksi myös pahoinvoiva, mutta kaikesta huolimatta oikein onnellinen. Elämänmyönteisyyteeni ei ole tänään vaadittu kuin kuvankaunis sää, kaupungin valot ja pari kappaletta ihania läheisiä. Ehkä myös pala herkullista ja rasvaista juustokakkua. Olisikohan ollut nyt viikon kuudes juustokakun pala. Kuka näitä laskee?

Kaukoliikenteen linja-autossa nörtteillen,

Essi

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla !