Kun lupaukset pidetään

.. saattaa syntyä hyvää ruokaa! Tai ainakin ruokaa.

Maanantaina kutsuin spontaanisti mummini ja isosiskoni meille syömään seuraavaksi päiväksi eli eiliseksi, mutten tiennyt ollenkaan mitä tarjota. Eilisen äidinkielenkokeen jälkeen rupesin toden teolla funtsimaan, mitä tarjoaisin. Koska töiden tekeminen oli jälleen ajatuksenkin tasolla menetetty tapaus, päätin omistaa loppupäiväni ruoanlaitolle. Ei siis pelkoa saati toivoa fast foodista tai einespakkauksista, mutta BEWARE - paikoin pikkutarkkaa raaka-ainehehkutusta luvassa.

Päädyin tarjoilemaan seuraavaa:

Alkupalaksi parmankinkkuun käärittyjä hunajamelonin paloja ja viikunaa, kylkeen tryffeliöljyllä maustetussa rypsiöljyssä paahdettuja crostineita, jotka maustoin mustalla hiilisuolalla. Näiden päälle köntti hunaja-manteli-sisuksista brietä ja vielä loppusilaukseksi hunajaa. Kun alkupalalautasen antoi hengailla huoneenlämmössä tovin, maut syvenivät ja olivat.. no, hyviä.

Pääruoaksi pyörähti italialaistyylinen, valkoviinillä maustettu risotto (joka maistuu aina paremmalta kuin näyttää) pekonilla, herkkusienillä ja aurinkokuivatulla tomaatilla. Koska ruoka ei maistu miltään ilman tyydyttyneitä rasvoja, en pelännyt käyttää perinteistä American baconia (tosin imeytin paistorasvat talouspaperiin ennen risottoon heittämistä!) - enkä myöskään paketillista Crème Bonjour -kantarellituorejuustoa. Löysipä tiensä risottokattilaan myös nokare ranskankermaa ja sahramia.

Ensimmäisenä kaikista olin tehnyt jälkiruoan, jonka virkaa toimitti vaniljainen juustokakku piristettynä pienellä määrällä appelsiinin ja sitruunan kuorta ja mehua. Sovelsin annettua reseptiä hieman, minkä seurauksena kakku ei meinannut kypsyä ollenkaan. Puoli tuntia yliaikaa lämmössä vietettyään se alkoi muistuttaa pannukakkua, joten päätin ottaa kaakun uunista. Vaikka kauhistelin luomukseni ulkonäköä, se maistui kuin maistuikin juustokakulta. Enemmän häiritsi perunajauhoilla klimppiinnyttämäni sitruskastike, jonka oli tarkoitus toimia arvokkaana lisänä jälkiruoalle. Siskoni, 30 vee, nimesi soosini taas räkäklimpeiksi. Lopussa ei aina todellakaan seiso kiitos.

Melkein perustin ruokablogin kerran. Onneksi tajusin, että kokeileva keittiöni ei ole välttämättä esimerkillisintä antia mahdollisille lukijoille. Sitä paitsi, jos koskaan perustan ravintolan, sieltä ei kukaan poistu lihomatta. Tänä tervehenkisyyden aikana sellainen olisi vain paheksuttavaa, joten tyydyn kapinoimaan satunnaisin blogimerkinnöin kalorittomia ruokia vastaan. Ehkä jonain päivänä ryhdistäydyn ja kokeilen viime syksyn hittilisukettani, nimittäin pienellä määrällä siirappia maustettua kaali-kasvishöystöä. Kevyttä ja ah-niin-hyvää.

     Tai oli ainakin siihen asti, kunnes löysin leipomisen ihmeellisen maailman ja rupesin vääntämään jälkiruokia.