Kävellen olisin jo perillä

 

Olen niin täynnä passiivis-aggressiivista turhautuneisuutta, etten voi kuin kirjoittaa viimeisestä tunnistani modernin, preesensmuotoisen novellin.

"16:40. Kiire, kiire. Mitä pitää tehdä? Pissattaa koira, pakata laukku, piirtää naama paikoilleen. Vaatteita ei ehdi vaihtaa, harmaaskaala ja huppari ajanee asian. Nyt vauhtia. 17:00. Rakko jalassa. Jokainen askel kirpaisee kantapäähän. Linkkaan kuin pahastikin loukkaantunut, säälittävää. Koitan työntää kenkään vanulappua - tuloksetta. Se on vaaleansininen tarrasaapas, ei sen kuuluisi tehdä kipeää. 17:05. Joskus myöhästelijäkin ehtii. Asema tulvii testosteronia, taas on moni inttileski jätetty kotiin ikävöimään. Saapuvien ja lähtevien junien aikataulunäyttö vilkkuu nuolta ja numerosarjaa. Helsinki-Oulu, 17:11 -> 17:36. Selvä. Nyt kävi näin. Ehdinpähän fiksata kantapääni kuntoon tämän maastokuvion keskellä. Ja huomata, että kamerastani puuttuu muistikortti. Vielä on aikaa, soitan äidille. Turhautunut ääni linjalla myöntyy tuomaan palan muovia, joka tuntuu pelastavan iltani. Aseman tuulikaappi on sopiva ei-kenenkään-maa odottamiselle. Avaan sisääntulijoille ovea, kaksi kahdestakymmenestä kiittää. Kymmenesosa on parempi kuin ei mitään. Muistikortti saapuu. Yksityiskuljetuksen riemu katoaa pian: kamerasta loppuu akku. Kuulun nyt siis niihin, jotka kantavat digijärjestelmäkameroita kaulallaan vain muodon ja brassailun vuoksi. Asuste ei-siitä-pienimmästä päästä. Kuulutus kajahtaa. Junan saapumis- ja lähtemisaika siirtyy vielä kymmenellä minuutilla. Jaaha. Kehtaisinko soittaa kyytipalvelun akun laturille? En kehtaa. Testosteronitaso nousee liian korkeaksi, istumapaikat ovat loppu, elintila ja aseman kantokyky loppuvat kesken. On aika ristiretkeillä laiturille. Minuutit lähestyvät loppuaan, toivo herää. Junan kuulutetaan myöhästyvän vielä kymmenen minuuttia. En puhise sanaakaan. Viivaksi venynyt suu ja kyllästyneet silmät kertovat kaiken. Pimeys. Pakkanen. Pohjola. Kansallisromantiikkaa parhaimmillaan. Matelen asematunneliin, jonne joku on märehtinyt. Oliko pakko? Vielä lopputiraus myöhästymiskiintiöstä, ja 50 minuuttia on täynnä. Junan valot kuitenkin kantavat kaukaa. Tällä kertaa se ei voi olla huoltovaunu. Ei olekaan. 18:01. Vihdoin. Onnistun täpärästi astumasta väärään vaunuun."

Kiitos syyn X ja junaliikenteen saumattoman toimivuuden, myöhästyn siis 50 minuuttia päiväni kohokohdasta. Olen paraikaa matkalla Tampereelle kirjakauppa Bukraan, jossa järjestetään Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen graafisen suunnittelun opiskelijatyönäyttely Kädenjäljen avajaiset. Paikan päällä on nähtävänä muun muassa muutama P-pas'n paita luottograafikkoni kynästä. Olen avajaisihmisiä, minkä takia harmittaa, että ilmestyn paikalle törkeän näköisenä ja myöhässä. No, pääasia on päästä paikalle ylipäänsä. Kamerainsidentin vuoksi en kuitenkaan voi taltioida näkemääni, mikä on blogin kannalta tosi harmillista.

Toivottavasti en eksy kahden kadunvälin matkalla juna-asemalta Bukraan. Se kruunaisi päiväni. Olisin kuin mikäkin harhaileva smurffi sinisine kenkineni ja takkineni.